Pyydän jo etukäteen anteeksi täällä vallitsevaa kielikylpyä, mutta millainen mieli, sellainen kieli. Istun parhaillaan junassa matkalla Helsinkiin joten ajattelin, että nyt voisi olla hyvä hetki avata teille viimeisen kahdeksan kuukauden tapahtumia.

Miten päädyin lähtemään Australiaan?

Kahdeksan kuukautta sitten mielessäni pyöri eräs pikkuruinen kysymys: mikäköhän minusta tulee isona. Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka tietävät, miksi haluavat: lääkäriksi, juristiksi tai kenties lastentarhanopettajaksi. Ei sillä oikeastaan väliä miksi, mutta pyrkien jonnekin ja tehden sen eteen kovasti töitä. Itselläni ei tuntunut olevan mitään hajua.

Muutamat ystävistäni olivat jo ehtineet ostaa ensiasuntonsa. Itse asuin toista vuotta kellarikämpässä, jonne ei paistanut edes aurinko. Opiskelukavereistani osa odotti innolla saavansa aloittaa oikeat työt, kun taas osa oli jo siinä vaiheessa, että pohti, että tätäkö tämä elämä nyt sitten on?

Työntekoa.

Yksi meni kihloihin, toinen naimisiin ja kolmas sai vauvan. Siskoni perheineen rakensi taloa ja veljeni hankki koiran. Itse olin hiljattain valmistunut ja aina ollut lähdössä ulkomaille “sitten joskus kun olen valmistunut”. Jotenkin tämä oli kuitenkin päässyt unohtumaan viimeistellessäni gradua, juhliessani valmistumistani ja aloitettuani oikeat työt.

Jo viime syksynä allekirjoittaessani alkuun vuoden pituista työsopimusta minulla oli takaraivossani ajatus, että minulla on nyt vuosi aikaa miettiä mitä haluan. Jos haluan lähteä ulkomaille (kuinka ympäripyöreältä se kuulostaakaan?) sen tulisi varmaankin tapahtua nyt. Ajatus vahvistui entisestään kun veljeni, joka vielä viisi vuotta sitten oli ollut lähdössä korkeintaan Uumajaan vaihtoon mutta josta ilmiselvästi oli sittemmin tullut avarakatseinen maailmanmatkaaja huudahti että mitä, olet allerkijoittanut sopparin!? Eikö sinun pitänyt lähteä ulkomaille?

Palataan kuitenkin takaisin tähän vuoteen. Vuosi oli juuri vaihtunut ja päätimme erään ystäväni kanssa tehdä unelmakartat. Sellaiset, joihin liimaillaan kaikkea aikakauslehdistä leikattua, sellaista mitä elämältään haluaa, mikä kiehtoo ja inspiroi. Saattaa kuulostaa helpolta hommalta, mutta se oli kaikkea muuta. Tilaa oli rajatusti, joten oli mietittävä tarkkaan mille sitä halusi antaa. Millaista elämää haluan elää? 

Törmäsin Youtube-klippiin, jossa kerrottiin joukon vanhuksia antamia vastauksia siihen, mitä he toivoisivat tehneensä elämässään toisin. Selailin Pinterestistä kliseisiä, mutta samalla niin tosielämää kuvastavia mietelauseita ja tulin siihen lopputulokseen, että haluan elää täysillä. En halua joutua katumaan mitään minkä jätin tekemättä siksi, etten uskaltanut. “You only regret the chances you didn’t take“, eikös sitä niin sanota…?

Kutsukoon minua taikauskoiseksi ken haluaa, mutta olen vakuuttunut siitä, että kaikki lähti unelmakartan askartelusta. Oman karttani keskiössä olivat hyvinvointi, täysillä eläminen ja matkustelu, seikkailu. Kartta kehotetaan teippaamaan esimerkiksi vaatekaapin oven sisäpuolelle, jossa se muistuttaa olemassaolostaan aina kun avaa kaapin oven. Minulla ei kuitenkaan ollut perinteistä vaatekaappia, joten jouduin ripustamaan sen seinälle, itseni ja muiden nähtäväksi 24/7.

Katselin sitä usein ihan tietoisesti, mutta varmasti myös tiedostamatta. Heräsi ajatus Australiaan lähtemisestä. Päivät kuluivat ja mietin ja funtsin, pähkäilin ja pohdin elämääni Helsingissä ja eri vaihtoehtoja.

Haluanko lähteä? Uskallanko lähteä?

Huhtikuun lopussa lähdimme kaveriporukalla Ylläkselle. Olin miettinyt asiaa joka ikinen päivä aina vuodenvaihteesta saakka, yhtään liiottelematta. Matkalla Ylläkselle olin jo aika varma päätöksestäni, siispä tilaukseen meni yhdensuuntainen lentolippu Bangkokiin jossain päin Keski-Suomea ajelevan auton takapenkiltä. Seuraavana iltana kuuntelimme Virve Rostin Menolippua.

Kerroin asiasta töissä. Minua onniteltiin kovasti ja kehotettiin lähtemään ennen kuin rajat sulkeutuvat. Kaikki olivat puolestani tosi iloisia, mutta itselleni iski ajatus, että olenkohan tehnyt elämäni virheen? Töihin haluavia on niin monia ja minä annan paikkani (ja vielä hyvän sellaisen) pois vapaaehtoisesti!?

Ihan kuin pääni ei olisi ollut jo tarpeeksi pyörällä lisäsin vettä myllyyn hankkimalla viisumin ja ostamalla itselleni rinkan. Se tuntui suurelta.

Matkavakuutus, makuupussi ja muuta tilpehööriä – check!

Olen oikeasti lähdössä!

Kesäkuun lopussa muutin vihdoin pois kellarista (oi sitä vapauden tunnetta!) ja heinäkuussa koitti ensimmäisen oikean kesälomani aika, jonka vietin Vaasassa perheen ja ystävien ympäröimänä. Loma huipentui keittiökavereideni kanssa Berliinissä vietettyyn viikonloppuun, jonka jälkeen oli aika palata vielä neljäksi viikoksi töihin.

Tähän asti en ollut miettinyt lähtöä sen koommin: olihan siihen (jo kauan aikaa ollut) vielä pitkä aika. Nyt tunteet alkoivat kuitenkin kulkea melkoista vuoristorataa: iloa, jännitystä, pelkoa, kauhua, ahdistusta.

Vitsi, niin siistiä!

Jaiks, mitä ihmettä olen mennyt tekemään? 

Se jääköön nähtäväksi. Tätä kirjoittaessani lähtööni on nimittäin enää vajaat 24 tuntia. Rinkka on pakattu ja kuulokkeistani kaikuu kun tänään lähden

Ready for take off…? Gulp!

Nyt se on menoa!

x Anna